Olen Maria-Riitta Mällinen, Muurolassa kasvanut duunariperheen tytär ja kahden lapsen äiti. Olen aina ollut luonteeltani ujo, enemmän kuuntelija kuin huomion keskipisteeseen hakeutuva. Politiikkaankaan en lähtenyt siksi, että haluaisin olla esillä. Lähdin, koska huomasin, etten pysty katsomaan sivusta, jos ihmisiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai tavallisten ihmisten ääni jää kuulumatta.

Kasvoin 1990-luvun laman keskellä. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt taloudesta tai yhteiskunnan suhdanteista, mutta ymmärsin arjen. Muistan, ettei autolla aina lähdetty, koska bensaan ei ollut varaa. Talvisin kävelimme pari kilometriä luistelemaan ja vietimme paljon aikaa isovanhempieni luona Kemissä kesäisin vanhempiemme ollessa töissä.

Isovanhempieni elämästä opin paljon siitä, mitä työ ja yhteisvastuu merkitsevät. Pappani työskentelivät Kemin tehtailla. Mummoni tekivät töitä koulun keittiöllä ja Valiolla. He eivät puhuneet suurilla sanoilla hyvinvointivaltiosta. He rakensivat sitä tekemällä työnsä, huolehtimalla läheisistään ja yrittämällä jättää seuraavalle sukupolvelle hieman paremman maailman. Samaa ajatusta kannan mukanani edelleen.

Ujouskin kulkee yhä mukanani. Olen kuitenkin oppinut, ettei politiikassa tarvitse olla huoneen äänekkäin. Minun vahvuuteni on kuunnella, kysyä ja perehtyä. Joskus puhuminen jännittää edelleen. Silloin kysyn itseltäni: kuka tästä puhuu, jos minä en uskalla? Ja silloin avaan suuni.

Äitiys on muuttanut tapaani katsoa maailmaa. Kun omista lapsista tulee kaikki kaikessa, alkaa samalla katsoa myös muiden lasten elämää uudella tavalla. Ajattelen, että kaikki lapset ovat minun sateenvarjoni alla. Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen arjen, hyvän koulun ja apua silloin, kun sitä tarvitsee. Perheen toimeentulo ei saa ratkaista sitä, millaiset eväät lapsi saa elämäänsä.

Myös pohjoisessa asumisen merkitys on tullut omassa elämässäni hyvin konkreettiseksi. Esikoiseni synnytys eteni niin nopeasti, ettemme ehtineet sairaalaan, vaan lapseni syntyi kotona. Kaikki päättyi hyvin, mutta kokemus jätti minuun pysyvän ymmärryksen siitä, mitä pitkät välimatkat ja turvallisten palvelujen saatavuus Lapissa voivat tarkoittaa. Hoitoon pitää päästä silloin, kun sitä tarvitsee, eikä ihmisen asuinpaikka tai lompakon paksuus saa ratkaista sitä.

Olen myös elänyt työelämän epävarmuutta itse. Olin yli kolmekymppinen ennen kuin sain vakituisen työn. Siksi tiedän, miltä tuntuu yrittää suunnitella tulevaisuutta määräaikaisuus kerrallaan. Haluan yhteiskunnan, jossa palkalla tulee toimeen, perheillä on turvaa ja työstä jää aikaa myös elämälle.

Minun politiikkani lähtee lopulta hyvin yksinkertaisesta ajatuksesta: tavallisella ihmisellä pitää olla mahdollisuus hyvään elämään. Lapsuudenkodissa Muurolassa, omassa perheessäni ja vuosien varrella kohtaamiltani ihmisiltä olen oppinut, ettei parempi yhteiskunta synny itsestään. Se tehdään yhdessä, päätös päätökseltä.

Haluatko tietää jotain muuta? Laita viestiä ja lähde mukaan eduskuntavaalikampanjatiimiini!