Vieraskynä: Kuntavaalit, maailmanmeno ja äänestyspäätös

Olin viime viikolla ROTKOn järjestämällä kuntavaalitorilla. Siinä kampanjamateriaalia jakaessa tuli myös katsottua kilpailevien leirien ständejä ja kampanjailmettä. Kristillisdemokraatit peräänkuuluttivat inhimillisempää otetta. Keskusta puolestaan markkinoi itseään huolenpitäjänä. Vaalipuheet ovat usein aikamoista höttöä, kaikki tahtovat ainakin puheiden tasolla yhteistä hyvää. Kepillä ei tarvitse kuitenkaan paljoa tökkiä erojen paljastamiseksi. Esimerkiksi koskeeko KD:n inhimillisempi ote myös seksuaalivähemmistöjä? Entä sisältyykö Keskustan huolenpitoon hallituksen tekemät koulutus- ja muut leikkaukset?

Vastakkainasettelun aika on ohi, oli Sauli Niinistön ja Kokoomuksen slogan presidentinvaaleissa 2006. No ei se tietysti ollut ohi silloin, eikä myöskään nyt. Päinvastoin, erilaiset vastakkainasettelut ovat ehkä merkittävin yhteiskunnallinen voima tällä hetkellä. Sillä on merkitystä, mitä inhimillisyys tai huolenpito kenellekin tarkoittaa – Joillekuille ei välttämättä yhtään mitään. Kuntavaalit ei ole yksilövaali. On tärkeää, että se oma ehdokas on ns. hyvä tyyppi, mutta aivan keskeistä on se, mitä puoluetta eli millaisia linjoja, arvoja ja maailmankuvaa kyseinen ehdokas joukkueensa kautta edustaa.

Oltiin muutama viikko sitten luukuttamassa Maria-Riitan esitteitä eräässä kaupunginosassa. Postilaatikon kulmilla tupakalla ollut mies kertoi, miten mielestään laidasta laitaan poliitikot ovat mätiä: Ennen vaaleja luvataan kaikkea kivaa kaikille, vaalien jälkeen tuijotetaan vain omaa napaa. Lisääntyvä kyynisyys ja vähenevä usko poliittiseen järjestelmään jäytävät yhteiskuntaa monella tasolla. Kyynistymisestä seuraava äänestämättömyys ja siitä seuraava demokratiavaje on aito ongelma. Se on haaste poliitikoille, puolueille ja yhteiskunnalle. Osansa vastuusta kantaa kuitenkin jokainen kansalainen: Eivät kaikki tietysti voi olla politiikan suurkuluttajia, mutta jokaisen soisi olevan edes vähän kiinnostunut yhteisistä asioista. Yleisen mantran, ”äänestämällä ei voi vaikuttaa” taustalla onkin usein näennäinen luulo siitä, että puolueet ovat kaikki samanlaisia. Erojen ja oman vaihtoehdon esille tuominen on yhtäältä puolueiden tehtävä, mutta toisaalta jokaisen kansalaisen pitäisi myös ottaa vastuuta omasta valveutuneisuudestaan. Poliitikkona oleminen on tänäpäivänä aikamoista koiran hommaa. Arvostus ei ole korkealla, vaikka useimpien henkilökohtainen motiivi on yhteinen hyvä. Kuntavaaliehdokkaat ansaitsevatkin kaikki hatunnoston ehdolle lähtemisestä, ovat he kuitenkin aikamoisia demokratian sotureita.

Nykyistä edeltävä hallitus jäi historiankirjoihin jokseenkin kykenemättömänä, nykyinen puolestaan lähti savottaan voimaa uhkuen, mutta on sittemmin peruuttanut useimmista uudistushankkeistaan. Valtakunnan tasolla poliittisen valmistelun taso on laskenut jo vuosikausia, suuria hankkeita yritetään runnoa läpi pahasti keskeneräisinä lakipaketteina ja hankkeita käynnistetään vajavaisilla, jopa valheellisilla tiedoilla. Kansaan noin kollektiivina on kohtuudella iskostettu ”Suomi kuntoon” -kriisitietoisuus: Muutoksia pitää saada aikaiseksi, vaikka se vähän (johonkuhun – kunhan ei itseen) sattuisikin. Rakenteellisia uudistuksia peräänkuulutetaan monella tasolla. Muutos on se diskurssi, tarvitaan muutos. Mutta mikä muutos? Onko muutos hyvä, sinulle, minulle, kenelle? Kaikessa häsläämisessä vähemmälle huomiolle on jäänyt se, millaista yhteiskuntaa oikeastaan haluamme rakentaa.

Osana kriisitietoisuutta ja pettymystä poliittiseen järjestelmään on virinnyt halu hakea syyllisiä. Kenen syytä on, että olemme tässä tilanteessa? Kenen syytä on työttömyys tai talouden taantuma? Työnvieroksujien ja ahneen ay-liikkeen? Vaiko mätien poliitikkojen, punavihreän eliitin, ”matujen ja suvakkien”? Taloutta ja työttömyyttäkin suurempi yhteiskunnallinen kriisi on se suuri empatiakyvyn puute ja ”me ensin, muut sitten (jos silloinkaan)” -ajattelu. ”Maahanmuuttajia ei voida auttaa, koska meillä on omatkin ongelmat”, ja sitä rataa. Tämä tavallaan whataboutismin johdannainen on julmaa logiikkaa, sillä se usein asettelee keinotekoisesti vastakkain niitä, jotka eniten yhteiskunnan tukea tarvitsisivat. Tosiasiassa yksien, siis esimerkiksi jonkin ihmisryhmän auttaminen ei tarkoita sitä, ettei toisiakin tai jotain toistakin ihmisryhmää voitaisi auttaa. Epätiedosta kumpuava epäluulo voi johtaa jopa vihamieliseen suhtautumiseen, mikä toimii kasvualustana mm. rasismille. Tämän ilmiön ohessa poliittisesti epäkorrekti puhe, siis räävitön solvaaminen, syyttely ja yleinen retoriikan epäkohteliaisuus ovat muuttuneet täydeksi todellisuudeksi, oikeaksi ja vähintään hiljaisesti hyväksytyksi keinoksi vaikuttaa, tehdä politiikkaa.

Rakenteellisten uudistusten yhteydessä viitataan usein talvisodan henkeen, siis talkoisiin ja kansalliseen yhtenäisyyteen. Ajatuksen, että yhdessä puolustetaan yhteistä etua, edellytys on, että jokaisella on jotain puolustettavaa. Se taas ei toteudu, jos kaikista ei pidetä huolta, pidetä kaikkia mukana. Yhteiskunnan mittari ei pitäisikään olla se, miten hyvin sen vahvimmilla menee, vaan se, miten hyvin sen heikoimmilla menee.

Konkreettiset, usein pienetkin asiat, ovat niitä jotka eniten näkyvät ihmisten arjessa. On helppoa vaatia homekoulujen korjaamista, mutta huomattavasti vaikeampaa on puhua keinoista, miten esimerkiksi koulutuksen lisääntyvään periytyvyyteen voidaan puuttua. Kuntavaaleissa tarvitaankin puuttumista paitsi niihin konkreettisiin, arjessa näkyviin asioihin, mutta myös aitoja vastauksia siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa.

Itse kävin äänestämässä ennakkoon. Äänestin numeroa 42, Maria-Riittaa. En siksi, että hän on puolisoni, jota rakastan syvästi. Enkä edes siksi, että hän edustaa samaa puoluekantaa. Äänestin häntä siksi, koska olen lähietäisyydeltä päässyt seuraamaan sitä paloa ja intohimoa paremman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamiseksi. Marsan sanoin, Rovaniemi tarvitsee lisää inhimillisempää politiikkaa, sellaista jossa pidetään kaikki mukana. Kaupungin menestys ja hyvinvointi on viime kädessä sen asukkaiden menestystä ja hyvinvointia. Tarvitsemme lisää Maria-Riitan kaltaisia päättämään yhteisistä asioista.

Hannu Mällinen
Aviomies, sparraaja ja vaalivankkurin vetäjä

facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *