Vappupuhe Kemijärvellä 1.5.

Vappupuhe

Hyvät toverit ja muu vappuväki!

Vappu on yksi suosikkijuhlistani, koska se on työväenjuhla. Vappu näkyy lehdissä ja mediassa perinteisesti ainakin opiskelijavapun ja patsaidenlakitusten muodossa – Työväen vappujuhla toisinaan vain maksetuissa mainoksissa. Kuitenkin tässä työväen vappujuhlissakin on aina väkeä paikalla – ja se saa minut erittäin iloiseksi. Hei – ei tämä olekaan auringonlaskun liike, vaikka niin on ennustettu monta vuotta.

Liiallinen tuhkansirottelu ei ole tarpeen, mutta nyt vaalien jälkeen analyysiä on vasemmistossa tehtävä huolella. Pelkillä olankohautuksilla kehitys saattaa jatkua. Suureen alennustilaan ei kuitenkaan ole syytä. Muistelkaamme, missä pohjamudissa Keskustapuolue rypi edellisten eduskuntavaalien alla – 12 prosentissa!

Vaalianalyysiä tehdessä emme saa unohtaa syvimpiä arvoja vaan pikemmin kirkastaa niitä. Emme voi alkaa antamaan löysää miesten ja naisten välisen tasa-arvon, maahanmuuttokriittisyyden ja rasismin tai heikoimmista huolehtimisen suhteen. Emme voi löysätä vaatimuksistamme saada Suomeen lisää tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Tai lisää inhimillisyyttä vanhusten huoltoon tai empaattisuutta ottaa vastaan sotien keskeltä tulevia pakolaisia. Solidaarisuus on liikkeemme kantava voima nyt ja tulevaisuudessa.

Tätä vappupuhetta kirjoittaessa olen paljon pohtinut vasemmiston tulevaisuutta. Historiallisen alhainen vaalitulos pistää kyllä miettimään. Vasemmistoliitolla ja SDP:n on eduskunnassa yhteensä 46 paikkaa, mikä on 26 paikkaa vähemmän kuin vuonna 2003. 26 paikkaa.

Minä en kuulu niihin, jotka hakevat tappion syitä muista ihmistä – henkilöityvällä syyttelyllä ei saada rakentavaa keskustelua. Aitoa vaalianalyysiä ja jatkotoimenpiteitä luodaan ainoastaan yhdessä miettien. Eikä puolue tai maailma muutu sillä, että puheenjohtajia tai puoluesihteerejä vaihdetaan.

Voimme pohtia sitä, kuinka osaamme enää puhutella ihmisiä – kuka kokee kuuluvansa meidän joukkoomme? Fakta on se, että monet palkansaajat eivät enää koe olevansa työläisiä. Enää ei ole sellaisia ammattinimikkeitä kuin työmies. Työntekijät ovat projektikoordinaattoreita, teknikkoja ja lähihoitajia. Viime vuosien ilmiönä moni puolue on yrittänyt kiillottaa kuvaansa näiden arjen sankareiden parhaimpia ystäviä. Näytöt ovat näillä ”uusilla työväenpuolueilla” jääneet vähäisiksi.

Mutta miksi sitten esimerkiksi sairaanhoitaja äänestää Kokoomusta? Todellisuudessa kun sen kummemmin Kokoomus kuin Perussuomalaisetkaan eivät puolueohjelmiensa ja edesottamustensa valossa todellakaan ole mitään työväenpuolueita.

Koko vasemmiston laskua on povattu mediassa jo pitkään. Myös Euroopan tasolla meitä on pidetty auringonlaskun puolueina – mutta miten eurooppalaiset ovatkaan tehneet käännöksiä. Syrizan vaalivoitto Kreikassa on mielestäni oiva esimerkki, miten oikeistopolitiikkaan kyllästyneet kansalaiset voivat tehdä suuriakin muutoksia, tai ainakin antaa erittäin selkeän merkin, että nyt riittää kylmä kyyti ja kovat arvot.

Työelämä ja maailma muuttuvat nopeasti, toisinaan on vaikea pysyä muuttuvien ilmiöiden perässä. Muuttavassa maailmassa ei välttämättä ole enää niin selvää, kuka Suomessa onkaan se heikompiosainen tai köyhä, kenen arki täyttyy epävarmuudesta ja tuottavuuden kasvavista vaatimuksista.

Työelämän turbulensseissa elää työntekijöitä, jotka joustavat ja moneen suuntaan. Ne ovat juuri pienyrittäjiä, itsensätyöllistäjiä, pätkätyöläisiä ja nollatuntisopimuslaisia. Vaalikentillä oli monia unohtumattomia kohtaamisia – ja monet puhuivat (eri sanoin kylläkin) tästä vanhasta teemasta: köyhyydestä.

Erityisesti herätti vaaleja edeltäneenä lauantaina luokseni pysähtynyt rovaniemeläinen taitelija. Häntä huvitti se, että hänet määritellään elitistiksi. Todellisuudessa hän eli erittäin pienillä tuloilla, pienemmällä rahalla kuin minä työttömänä. Silti hän teki sitä, mistä hän nauttii eniten, mutta oli hyvin turhautunut, koska arki oli niin epävarmaa.

Ei voinut lomailla, ostaa uutta puhelinta tai tietokonetta. Tähän minun oli erittäin helppo samaistua, koska olen itse vasta ollut opiskelija. Silloin oikeasti iski hätä, kun tietokone hajosi eikä vakuutus riittänyt. Ja minä sentään kävin opiskelun ohessa töissä.

Maakuntalehdessämme oli vastikään juttu siitä, kuinka yhä useampi eläkeläinen saa yleistä asumistukea, siis vaikka eläkeläisillä on myös oma räätälöity asumistuki. Valitettava tosiasia on se, että kaikki ympärillämme kallistuu – asunnot, vuokrat ja sähkö. Samassa suhteessa ei ole noussut sosiaaliturva, eivät etuudet kuin eivät myöskään palkat.

Minua ainakin hirvittää ajatella niitä ikäihmisiä, joilla ei ole enää varaa käydä uimahallissa – tai joutuu keittämään puuroa joka päivä lounaaksi, kun ei muuhun ole varaa. Puhumattakaan sairastavista ikäihmisistä.

Samalla kun ajattelee, missä tilanteessa niin monet lapsiperheet elävät, voi vain ihmetellä, miksi ihmiset äänestivät porvarihallituksen puolesta.

Kun ajattelemme sitä arjen turbulenssissa elävää, emme ehkä tule huomanneeksi, että se joka oikeasti miettii, mistä saa ruokaa pöytään, saattaa olla myös korkeasti koulutettu. Monesti ajatellaan, että korkeakoulutus tuo turvaa tulevaisuuteen – mutta korkeakaan koulutus ei välttämättä ole tae työllisyydestä ja hyvästä elintasosta.

Epävarmuudessa elävien duunareiden joukko on niin heterogeeninen, että he eivät tunnista olevansa samaa ryhmään – emmekä mekään aina hahmota, ketä kaikkia siinä ryhmässä nykyisin on – ja silloin aseman parantaminen ja edunvalvonta ovat erittäin hankalia käytännössä toteuttaa. Onneksi näille epävarmoissa työsuhteissa eläville on luotu yhteinen nimi – prekaari. Nykyajan prekaareja ovat pienyrittäjät, pätkätyöläiset, freelancerit, nollatuntisopimuslaiset ja projekti- ja apurahatyöntekijät.

Eriarvoisuus kasvaa niin kauan kuin me annamme sen tapahtua. Olen odottanut, milloin ihmiset sanovat, että raja menee nyt tässä. Milloin ihmiset tajuavat, ettei ole olemassa sitä ”jotakin muuta” joka muuttaa maailman, vaan on itse tartuttava toimeen. On itse tehtävä se muutos. On tehtävä enemmän kuin pelkästään puhuttava.

Hyvät toverit!

Monet teistä olette nähneet paljon enemmän elämää kuin minä. Monet teistä ovat kuulleet monia vappupuheita. Mutta minä en ainakaan ole vielä valmis heittämään hanskoja tiskiin. Nyt vasta meitä tarvitaankin. Ja jokaista teistä. Sinuakin. Nyt on yhdessä alettava tekemään. Vaatimaan. Tekemään. Muistuttamaan. Nostamaan esille vääryyksiä ja epäkohtia. Nyt viimeistäänkin on annettava pieni panos maailman muuttamiseksi.

Rakkaat toverit.

Nyt on aika tukea toista toveria. On aika yhdessä mennä eteenpäin. Minun vastustajani ei ole koskaan ollut vasemmistoliittolainen. Se saattaa johtua omasta ajatusmaailmasta, joka on hyvin vasemmistolainen. Olen aina kummastellut kahden vasemmistopuolueen kitkaisia suhteita. Kun meidän todellinen vastustajamme on oikeisto – Kokoomus ja osin myös Keskusta.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Meidän on kyettävä tarjoamaan uskottava vasemmistolainen vaihtoehto. Nyt on aidosti löydettävä oikeat tavat yhdessä saada ihmiset luoksemme ja äänestämään meitä.

Ja jokaista meitä tarvitaan muutoksessa. Minuakin on kutsuttu elitistiksi vain koulutukseni takia. Toki filosofian maisteri ja kulttuuriantropologia voivat olla erikoisia, mutta ihmettelen suuresti, miten meidän pieneen maailmaan ja vasemmistolaiseen liikkeeseen ei voisi mahtua teollisuustyöläinen ja humanisti. Muutos lähtee meistä. Sinusta ja minusta. Meistä yhdessä.

Tommy Tabermannin sanoin:

Epäröinnin kynnyksellä kysy
kuinka paljon rohkeutta uskallat
tänään jättää käyttämättä?

Hyvää ja toverillista vappua.

facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

One thought on “Vappupuhe Kemijärvellä 1.5.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *